Päätöksiä, päätöksiä...

Kun mä lähdin vaihtoon olin niin innoissaan! Halusin niin kovasti pois kaikesta vanhasta ja tutusta! Halusin vaan taukoa kaikkeen, kaikki oli niin hektistä, kuukaudet vaan vieri hurjalla vauhdilla ja kohta pitäs olla jo aikunen ja tietää asioita. Joka kerta kun mummo tai täti kysy että no mikäs susta tulee isona, ahditus mun sisällä vaa kasvo ja kasvo. En halunnut sanoa mitään, tai oikeestaan en voinu sanoa mitään, koska mulla ei ollu mitään sanottavaa.
Emmä vielä tiiä kuului vastaus...

Ja vaikka päätän koko ajan, että en stressaa mistään tulevasta millä "ei oo vielä väliä" ja nautin täällä olosta nyt kun se vielä on mahdollista niin silti mä palaan miettimään asioita Suomessa päivittäin. Valintoja joita elämässä pitäs tehä, suuntia joille lähteä. Musta ois hienoa olla ihminen joka tietää mitä tulevaisuudeltaan haluaa, mutta en voi pakottaa itteäni olemaan semmonen, mutta tämmösessä epätietoisuudessa eläminen on kyllä aika perseestä. Ja oon myös sen verran kärsimätön ihminen että en haluais valita sitä "väärää" reittiä.. opiskella pari vuotta jollain alalla, huomata ettei se ookkaa mun juttu ja alottaa alusta. Kuulostaa ihan mielettömältä ajan, rahan ja energian tuhlaamiselta! Haluan valita oikein.. ja haluan valita oikein ekalla kerralla!

Oon jotenki turvautunu koko ajan siihen, että kyllä tässä on aikaa, ei mulla vielä oo kiirettä, no oon nyt ottanu väliä Suomeen ja kaikkeen siihen stressiin jo melkee neljä kuukautta ja tuntuu etten oo edenny mitenkään... mulle on jo noussu uus stressin aihe: mitä jos sitä ahaa-elämystä ei tule?

Joku viisas ihminen joskus sano että  "Jotta voisi löytää itsensä, pitää ensin kadottaa itsensä". Mitä lie tälläkään todella tarkoitti?? Mitä jos sitä on ollut kadoksissa kokoajan? Mitä jos sitä ei oo ikinä tienny missä sitä on ja mitä sitä on. Voiko sitä kadottaa ittensä vielä enemmän?  Tuntuu että siinä kadottamisessa oon onnistunu aika hienosti… Se löytämis puoli on nyt vaa edessä, ja jotenki tuntuu etten oo vielä lähelläkään sitä ahaa:ta minkä haluaisin PIAN kokea.

En tiiä jos tää nyt on sitä henkistä kasvamista.. Tuntuu hirveen yliarvostetulta touhulta... ikinä ei voi olla voittaja. Koskaan ei voi olla sata-varma. Vai voiko? Miten te ihmiset tiiätte että haluatte olla lääkäreitä/supermalleja ja matkaoppaita täydellä sydämmellänne? Mikä se on se fiilis mikä teillä on sisällä? Koska mulla ei oo hajuakaan miltä se tuntuu...