"Too well loved to ever be forgotten"

Toissa viikonloppuna facebook täyttyi jäähyväisteksteistä, rukouksista, runoista.. nimittäin meidän koulun kaksi oppilasta kuoli kolarissa. Niitä oli kolme nuorta ajamassa hiihtokeskuksesta aivan pohjois-californiasta. Tiet oli huonossa kunnossa ja sillä high waylla mitä ne ajo on aina tosi paljon liikennettä tähän aikaan vuodesta. Sen auton kuljettaja käänty oikealle yrittäen vaihtaa kaistaa ja toinen auto tuli sitten niitten kylkeen... molemmat matkustajat kuoli siihen paikkaan mutta kuljettaja säilyi hengissä. Lisättäköön vielä että kaksi kuollutta nuorta seurustelivat keskenään. Tämä tapahtui siis toissa viikon perjantai iltapäivänä. Viime maanantai koulussa oli hyvin itkuinen... opettajat olivat myös hyvin maassa mutta kertoivat oppilaille että heille saa aina tulla puhumaan asiasta ja muutenkin joka puolella kerrottiin että tukea kyllä saa jos sitä tarvitsee.

Tää mun kaupunki on pieni ja täällä kaikki tuntee kaikki.. ainakin jotain kautta. Siksi tämä onnettomuus onki ollu aika kova pala koko kaupungille. Molemmat nuoret oli todella ulospäinsuuntautuneita ja hirveen aktiivisia nuoria joten tää onnettomuus on koskettanut monia ihmisiä.. Itse henkilökohtasesti tunsin vain toisen heistä mutta silti tämä viikko on ollut aika rankka minullekin, on aina niin kauheaa ajatella että joku omanikäinen kuolee. Eikä sitä oikein edes ymmärräkkään... kuitenkin tämä hirveä onnettomuus on pysäyttänyt ihmiset koulussa miettimään asioita.

Viime viikko koulussa tuntui todella pitkältä, vaikka loma olikin juuri loppunut, ihmisillä oli todella vähän energiaa eikä kellään riittänyt hymy puoleenpäivään asti. Viime sunnuntaina oli sitten jonkinlainen muistotilaisuus jonka näitten nuorten ystävät olivat järjestäneet. Pienessä salissa oli kynttiöitä, kukkia, kylttejä ja seinällä pyöri dia-show näistä kahdesta nuoresta. Kaikki oli hyvin kauniisti järjestetty. Tänään maanantaina oli sitten hautajaiset... Ikävä kyllä ne järjestettiin kouluajalla enkä voinut ottaa kyseistä tuntia vapaaksi mutta kuulin että siellä oli ollut paljon ihmisiä ja että seremonia oli ollut hyvin kaunis.

On ollut tavallaan hieno huomata kuinka tämä pieni yhteisö on osoittanut tunteitaan erilaisilla kauniilla tavoilla ja kuinka ihmiset ovat tehneet kaikkensa auttaakseen kuolleiden nuorten perheitä ja läheisiä. On todella harmi että ihmiset eivät muista tai osaa näyttää tunteitaan vasta kun on liian myöhäistä... elämän arvaamattomuutta on vain niin vaikea käsittää. Jos sitä iän myötä oppisi arvostamaan jokaista päivää.. toivotaan ainakin niin.